Kuka pysäyttäisi kellot?

Viime viikonlopun vietin Helsingissä koulussa, mutta mahtui päiviin aikamoisesti kaikkea muutakin mukavaa; Juhlimme Matin kanssa viikon takaisia synttäreitäni & sunnuntaina fiilistelimme isänpäivää myskyisessä Hietsussa kuuman kaakaon kera.

Synttärini alkoivat lauantaina heti koulun jälkeen Nepalilaisessa Mountain -ravintolassa (suositukset osuivat jälleen kohdalleen! Oli herkkua! Kiitos Noora vinkistä!), ja jälkkäriksi kotona suussa sulavaa mutakakkua Amareton kera.Oij!

Makoisten päiväunien jälkeen suuntasimme Kansallisteatteriin katsomaan Vuosisadan rakkaustarinoita.

Tässä omat Tikkaseni; muutama uupuu vielä.

Tässä teatterin kuvaus näytöksestä, allekirjoitan. Oli huikeaa nähdä (ja etenkin kuulla!) lavalla sanoja, jotka ovat koskettaneet eri tavoilla jo niin monta kertaa ennenkin.

“Suuressa valkoisessa huoneessa seisoo mustapukuinen nainen.
Hän on selin huoneeseen.
Astelen huoneen poikki hänen luokseen.
Onko tämä sinun elämääsi, minä kysyn.
Saatko sinä elää näin?
Silloin nainen kääntyy hitaasti minua kohti.
Ja hän on minä.“

Valkoinen huone sijaitsee Töölönkadun asunnossa, johon Märta muuttaa aviomiehensä Henrikin kuoltua. Huoneisto paljastuu hänen isoäitinsä entiseksi asunnoksi. Pitkään vireillä ollut ajatus kirjoittaa isoäidistä vie Märtan tutkimusmatkalle myös omien vanhempien ja lopulta oman avioliiton kipupisteisiin. Kirjailijan mielikuvitus herättää kuolleet, läheiset ihmiset eloon —  tässä ja nyt, teatteriyleisön silmien edessä. Sukukronikkaa ja intiimejä tunnustuksia yhdistävän draaman pääosaan nousevat kolmen sukupolven naiset — isoäiti Emma, äiti Margit ja Märta itse — jotka taistelevat oman elämänsä tasa-arvoisen oikeutuksen puolesta. Yksittäisten ihmisten intohimot ja ristiriidat, valinnat ja elämänkohtalot piirtyvät Suomen historian kiihkeää taustaa vasten.

Märta ja Henrik Tikkasen ”rakkaussota” on koko maailmankirjallisuuden mittakaavassa ainutlaatuinen kirjailija-avioparin dialogi, jonka hätkähdyttävä rehellisyys ja avoimuus puhuttelevat yhä. Sinfonisen moniääninen näytelmä on koottu Tikkasten omaelämäkerrallisista ja historiallisista teoksista, jotka rakastavat ja riitelevät keskenään, kommentoiden ja täydentäen toisiaan. Seppo Parkkisen tuoreesti dramatisoimassa näytelmässä teokset muodostavat ennennäkemättömän kokonaisuuden.

 Väliajalla naisten vessaan ollessa kilometrin jono otin oikeuden lainata miesten, jossa tälläinen tarra.

 Sunnuntaina Hietsussa myrskysi, välillä satoi, välillä paistoi. Piirsin santaan 10.11.2013, mutta vesi & muta huuhtoivat sen pois...

 Lopuksi kävimme kuumalla kaakaolla.

Jättilintu.

Kotimatkalla bongasin symppiksen kyltin. Arvoitukseksi jäi mitä se edustaa. Hieno se on joka tapauksessa.

 Isänpäivän lounaaksi teimme kikherne-fetapihvejä.

Jälkkäriksi taas mutakakkua...

 Maanantaina aamulla aikaisin bussilla kohti Poria.

"Kuka pysäyttäisi kellot?"

Kuka voisi kellot seisauttaa
kun turhan nopeaan
aika tänä yönä raksuttaa
Mistä aikaa lisää sais
yö kun juoksee aamuun päin
kai saan sua vielä koskettaa
Aika on niin julma
se matelee
juuri silloin kun se saisi kiiruhtaa
nyt kun olet siinä
aika suinpäin ryntäilee
 Kuka voisi kellot seisauttaa
ja ajan pysäyttää
kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan
Kuka voisi kellot seisauttaa
ja ajan pysäyttää
kun maailma antaa kaikkein parastaan
Olen pieni ihminen
enkä sille mitään voi
parhaat hetket juoksee nopeaan
Maailma kulkee radallaan
se vähät välittää
mutta eikö voitais hidastaa

~Suurlähettiläät~